VIRTUAALIKAUSTISEN PÄIVÄN VIERAS -SARJA:

Festivaali pitää perinnettä elävänä ja uudistuvana

Haastattelu julkaistu 18/7/2020 osana VirtuaaliKaustisen ohjelmaa

 

Kansanmusiikki-instituutin johtaja Matti Hakamäki.
Kuva: Lauri Oino

Lauantaina päivän vieraana oli Kansanmusiikki-instituutin johtaja Matti Hakamäki. Aiheena oli aineeton kulttuuriperintö ja kaustislaisen viulunsoiton hakeutuminen Unescon aineettoman kulttuuriperinnön suojelusopimuksen kansainväliseen luetteloon. Mitä tarjottavaa Unescolla on kansanmusiikki- ja tanssiperinteelle Kaustisella ja Suomessa? Haastattelijana Sampo Purontaus.

Kansanmusiikki-instituutti on Unescon aineettoman kulttuuriperinnön suojelua koskevan sopimuksen asiantuntijaorganisaatio Suomessa. Ihmiskunnan aineettoman kulttuuriperinnön suojelusopimus on lähes kaikkien maailman valtioiden allekirjoittama sopimus, jossa ne sitoutuvat suojelemaan ja vaalimaan kulttuuriperintöä. Aineettoman kulttuuriperinnön luettelo on taas yksi niistä työkaluista, joiden avulla  tätä suojelutyötä tehdään. 

– Käytännössä nimetään eri kulttuurikohteita, jotka jollakin tavalla voivat toimia esimerkkinä tälle suojelutyölle, Hakamäki täsmentää.

Luetteloita on itse asiassa useita, sillä alueellisella, kansallisella ja kansainvälisellä tasolla on kullakin omansa. Suomessa on jo kohtalaisen pitkä kansallinen luettelo, josta on nostettu kansainvälisiä hakemuksia koko ihmiskunnan luetteloon. Ensimmäisenä suomalaisena perinteenä haettiin tätä statusta saunakulttuurille ja heti toiseksi kaustislaiselle viulunsoittoperinteelle. 

Ehdokkaat suomalaisiksi kohteiksi valitaan sen perusteella, miten elinvoimainen perinne on ja miten merkitykselliseksi oma yhteisö kokee sen.

– Kyse ei niinkään ole siitä, että asiantuntijat määrittelevät jonkin kohteen esteettisesti mielenkiintoiseksi kokonaisuudeksi, vaan että perinteen harjoittajat itse pitävät sitä tärkeänä.

Lisäksi valinnassa kiinnitetään huomiota siihen, miten perinne yhteisössä siirtyy ja miten tärkeäksi perinteen harjoittajat itse tämän siirtämisen kokevat.

Valintaprosessi Suomessa alkaa matalan kynnyksen Wiki-luettelosta, josta valitaan kohteita kansalliseen luetteloon. Sinne päässeet kohteet voivat ilmaista halunsa hakeutua kansainväliselle listalle. 

Matti Hakamäen mukaan kaustislainen viulunsoittoperinne nousi kärkeen Suomen kansainvälisissä hakemuksissa ensiksikin sen ansiosta, että kyse on perinteestä, joka on hyvin vahvaa ja rikasta suhteellisen pienellä maantieteellisellä alueella. Ihmiset myös identifioituvat siihen voimakkaasti. 

– Länsimaisessa viitekehyksessä on aika harvinaista, että muutaman pitäjän alueelle on keskittynyt kyläyhtyeitä ja monenlaisia muitakin perinteitä, jotka kuuluvat samaan kokonaisuuteen.

Millainen rooli sitten Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla on ollut tässä ehdokkuudessa?

– Todella merkittävä, Hakamäki toteaa. 

Hän kertoo, että kaustislainen viulunsoittoperinne liittyi aikoinaan vahvasti hääperinteeseen, joiden jatkumoa ja harjoittamista häiden vietto määritteli. Viime vuosisadan puolessavälissä oltiin kuitenkin täälläkin jo tilanteessa, jossa hääperinnekulttuuri oli häviämässä ja monelta alueelta hävinnytkin.

– Voidaan katsoa, että festivaali otti häiden roolia kokoontumispaikkana, jossa perinnettä harjoitettiin, ja jota varten harjoiteltiin esityksiä. 

Festivaalista tuli ikäänkuin vuosittainen kohokohta, joka piti vuoden kiertoa elävänä. Matti Hakamäen mukaan voi edelleen ajatella niin, että festivaali toimii eräänlaisena muistuttajana kerran vuodessa. Se kokoaa perinteen harjoittajat yhteen, innoittaa heitä ja tarjoaa paikan, jossa voi vaihtaa ajatuksia.

Tämän lisäksi pitää muistaa se, että perinne elää aina ja saa vaikutteita muualta. 

– Siinä mielessä festivaalilla on ollut  valtavan suuri merkitys kaustislaiselle viulunsoitolle, että kerran vuodessa täällä on kuultu vaikutteita niin lähipitäjistä, valtakunnallisesti eri puolilta Suomea kuin myös kansainvälisesti, Matti Hakamäki muistuttaa. 

– Sitä kautta kaustislainen viulunsoitto ei rajoitu enää näihin maantieteellisiin rajoihin, vaan oikeastaan festivaalien kautta se elää ympäri Suomen ja sen rajojen ulkopuolellakin niiden ihmisten piirissä, jotka kokevat sen itselleen tärkeäksi.

Voi sanoa, että festivaalien vuosikymmeniä kestänyt perinne on sekä säilyttänyt että uudistanut kansanmusiikin perinnettä Suomessa. 

Entä millaisena kansanmusiikki-instituutin johtaja näkee kansanmusiikin ja kansantanssin tulevaisuuden Kaustisella, seutukunnassa ja koko maassa?

– Näen sen valoisana ja suhtaudun siihen hyvin positiivisesti. Unescon luettelointiprosessi ja kaikki siitä syntyneet sivuvaikutukset tulevat varmasti vaikuttamaan positiivisesti paikalliseen soittoperinteeseen, Hakamäki sanoo. Ja se on jo huomattu, että kansainvälinen huomio saa ihmiset kiinnostumaan asiasta. 

Hakamäki, uskoo, että koko suomalainen kansanmusiikin ja kansantanssin kenttä saa prosessista tulevaisuudessa paljon. 

– Kun katsoo tarpeeksi kaukaa, niin koko suomalainen kansanmusiikkiperinne näyttäytyy yhtenä kokonaisuutena, hän toteaa. Jos täältä nousee yksittäinen perinne maailmankartalle, niin se varmasti vie mukanaan muutakin perinnettä ja perinteen lajeja, jolloin osaaminen ja verkostoitumismahdollisuudet lisääntyvät myös valtakunnallisesti. 

Poikkeusvuotena Matti Hakamäki jää kaipaamaan perinteisistä festivaaleista kohtaamisia.

– Niitä kymmeniä ja ehkä satoja kohtaamisia, joita festivaaliviikolla aina henkilökohtaisesti saa kokea: mahtavia mestaripelimanneja, hienoja soittajia ja tanssijoita ympäri maan ja kansainvälisesti, hän sanoo. Niitä tilanteita, joissa ihmiset sydämellään harjoittavat sitä, mistä pitävät ja löytävät uusia ideoita, kun kohtaavat toisia ihmisiä. 

– Tietysti on aina hyvä, että on vaihtoehtoja ja digitaalisia kanavia, mutta se käytännön tilanteissa kohtaaminen, niin ei sitä voita mikään. 

 

Teksti: Hilkka Rauhala

Kuva: Lauri Oino

 

VIRTUAALIKAUSTISEN PÄIVÄN VIERAS -SARJA:

Kansanmusiikin ammattikenttä analyysissä

Haastattelu julkaistu 17/7/2020 osana VirtuaaliKaustisen ohjelmaa

 

Musiikin Edistämissäätiön toimitusjohtaja Hannu Saha ja muusikko Ilkka Heinonen.
Kuva: Lauri Oino.

Perjantaina VirtuaaliKaustisen vieraina olivat muusikko Ilkka Heinonen ja Musiikin Edistämissäätiön toimitusjohtaja Hannu Saha, muusikko niin ikään. He keskustelivat koronasta, virtuaalisuudesta ja tietenkin kansanmusiikista erityisesti kansanmusiikin ammattikentän näkökulmasta.

Haastattelua edeltävänä päivänä VirtuaaliKaustisen iltaohjelmana striimattiin konsertti Kansantaiteenkeskuksen salista, jossa ei ollut yleisöä paikalla. Ilkka Heinonen esiintyi tuossa Konsta Jylhä -konsertissa Alina Järvelän kanssa. Miltä tuntuu päästä koronakevään jälkeen taas soittamaan keikalla muiden muusikoiden kanssa?

No onhan se mahtavaa, Heinonen sanoo. 

Erityisesti hän on kaivannut jamitunnelmaa, joka syntyy esimerkiksi yhteisnumeroissa. Vaikka keikkailemaan pääseminen onkin monella tavoin palkitsevaa, tyhjälle konserttisalille soittamisessa jää pois live-esiintymisen keskeinen osa, vuorovaikutus yleisön kanssa. Sen puuttuminen tekee kokemukseen ison aukon.

– Siinä on vähän kuin musiikkivideon ja live-esiintymisen huonot puolet samassa, Heinonen naurahtaa. Mutta tässä tilanteessa on ehdottomasti paras ratkaisu, että pääsee soittamaan.

Ilkka Heinonen on ollut siinä mielessä onnekkaassa asemassa, että hän on pystynyt koronakevään aikana keskittymään tohtoriopintoihinsa niihin myönnetyn rahoituksen turvin. Lisäksi hän on kotona ollessaan käyttänyt aikaa äänittämiseen ja säveltämiseen, mikä on ollut palkitsevaa. Aika ajoin hän on potenut huonoa omaatuntoa siitä, että monet kollegat ovat olleet vaikeassakin tilanteessa peruutettujen esiintymisten vuoksi. Kevään esiintymisten ja kesän festivaalikeikkojen peruuntumisessa Heinoselle kovin juttu on ollut yhteisöllisyyden puuttuminen. 

– Se on surullisinta, kun ei pääse tapaamaan kollegoja eikä yleisöä.

Hannu Saha johtaa Musiikin Edistämissäätiötä. Kulttuuri ja musiikki ovat niitä aloja, joihin koronaepidemia on kaikkein eniten vaikuttanut, monella tapaa ja hyvin pitkään – nyt jo  yli neljä kuukautta. Hänelle itselleen tilanteen rajuus valkeni konkreettisesti maaliskuun 12. päivänä Frigg-yhtyeen keikalla G Livelab Helsingissä. 

– Yhteen jäsenet kertoivat konsertin aikana, että heiltä oli jo siihen mennessä peruuntunut keväältä yhteensä yli sata keikkaa, Saha muistelee. Sen jälkeen ei mennyt kuin viikko, pari, kun oikeastaan kaikki elävä musiikki oli loppunut.

Musiikin Edistämissäätiö on ollut yksi niistä organisaatioista, jotka ovat yrittäneet auttaa. Ylimääräinen tukihaku saatiin aikaiseksi Teoston ja Gramexin merkittävällä panostuksella, minkä lisäksi yrityselämän puolelta Sanoma Oy tuli mukaan omin lahjoituksin. Musiikin kenttää onkin tuettu nimenomaan koronaepidemian aiheuttamissa taloudellisissa vaikeuksissa.

Tällä hetkellä näyttää siltä, että asiat olisivat menossa hyvään suuntaan. Kukaan ei kuitenkaan tiedä, mitä tapahtuu. 

– Vaikka korona saataisiinkin pysäytettyä, niin menee varmaankin vuosi ennen kuin tilanne voi normalisoitua – joka tapauksessa todella pitkä aika, Saha joutuu toteamaan.

Niillä ammatikseen kansanmusiikkia esittävillä, joilla on kansainvälinen ura, suuri osa työstä on nimenomaan konserttitoimintaa. Siihen epidemia pahiten iskee. 

– Nyt ei ole mahdollista noin vain lennellä keikoille, Ilkka Heinonen sanoo. Miten esimerkiksi Friggin kaltaiset esiintyjät pystyvät saamaan toimeentulonsa?

Kansanmusiikkijuhlat suunnannäyttäjänä ja juurruttajana

Tänä kesänä virtuaalisesti järjestettävää Kaustisen kansanmusiikkijuhlaa vieraat pitävät onnistuneena.

– Minun mielestäni tämä on erinomainen veto, Heinonen kiittelee. On tehty rohkea avaus. 

Monet festivaalit ovat jättäneet kokonaan tapahtuman järjestämättä ja siirtäneet sen seuraavalle vuodelle. Heinonen arvelee, että harrastajille on tärkeää, että he pääsevät esiintymään ja saavat näkyvyyttä tapahtuman sivuilla. Myös ammattimuusikoille on tervetullutta saada keikkoja. Hannu Saha on samoilla linjoilla.

– Kaustinen on tehnyt todella hyvää työtä pitäessään kenttää hengissä tällä tavalle, hän sanoo.  

Yli kolmesataa pelimannivideota sekä niin etukäteen tallennetut kuin livenä lähettävät konsertit ja muu sivun tarjonta koukuttavat. 

– Siihen, kun menee jotain katsomaan, niin helposti junttaantuu kiinni.

Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla on kiistatta suuri merkitys aineettoman kulttuuriperinnön pitämisessä elävänä. Saha toteaa, että Kaustinen on aina vuodesta 1968 ollut tietynlainen suunnannäyttäjä. Tärkeintä on oma vahva perinnekulttuuri, joka on säilynyt elävänä tähän päivään asti, elää ja kehittyy edelleen. Sen lisäksi tulee kaikki se työ, jota niin juhlat kuin esimerkiksi Kansanmusiikki-instituutti ja Tallari ovat tehneet. Sahan arvion mukaan se ei ole vain valtakunnallisesti vaan jopa maailmanlaajuisesti merkittävää. Kaustislaisen viulunsoiton eteneminen Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon on jatkumoa aiemmalle. 

– Se vie tätä kaikkea vielä enemmän kansainväliseen tietoisuuteen, hän arvioi.

Ilkka Heinonen ei ole ihan vuodesta -68 asti ollut festivaaleilla mukana, vaan on omien sanojensa mukaan nuori tulokas. Parikymmentä vuotta on kuitenkin jo kertynyt kokemusta. Hänelle kansanmusiikkijuhlat merkitsevät verkostoa ja juurruttajaa.

– Tämä on niin suuri festivaali, että viikon aikana tapaa aina lähes kaikki oman alan ihmiset, Heinonen sanoo. 

Erityisen tärkeänä hän pitää Kaustisen yhdistelmää, johon kuuluvat niin vanhat pelimannit viuluineen, harrastajat ukuleleineen kuin ammattilaiset. 

– Kun itsekin esiintyy konsertoiden, niin siinä on suuri elitismin ja juurista irtaantumisen vaara. Kaustinen varmistaa, että pysyy kansanmusiikin juurissa kiinni.

Lisää keskustelua ja näkyvyyttä 

Kansanmusiikin ja kansantanssin tila Suomessa näyttäytyy vieraille pääosin hyvänä. Esimerkkeinä myönteisistä trendeistä Ilkka Heinonen mainitsee Kansanmusiikin ja kansantanssin edistämiskeskuksen olemassaolon, kansanmusiikin lisääntyneen nettinäkyvyyden ja vuosittaisen Etnogaalan. Uusia toimintamuotoja ja vuorovaikutusta on. 

– Kansanmusiikki uusiutuu, hän uskoo. Hyvänä esimerkkinä tästä näen ukulelen, jonka koko kentän läpäisevä soittoinnostus on uutta kansanperinnettä.

Kaikesta hyvästä huolimatta Heinonen haluaa myös käyttää hyväkseen tilaisuuden tuoda esiin asioita, joita olisi syytä tarkastella. Yksi niistä on tasa-arvon toteutuminen.

– Ammattiopiskelijoista suurin osa on naisia, mutta esiintyjistössä ei välttämättä ole näin.

Toinen asia, josta olisi Heinosen mukaan olisi hyvä keskustella, on se, ketkä tulevat kuuntelemaan kansanmusiikkia.

– Tämä liittyy siihen, millaisiin kansallisen identiteetin merkityksiin kansanmusiikki on liitetty. Mitä mielikuvia kansanmusiikista tulee ja mihin ne nojautuvat?

Esimerkiksi hän ottaa jouhikon. Soitin on karjalainen, melodioista noin 1/3 on venäläisiä, 1/3 on runonlauluja ja 1/3  länsisuomalaisia tansseja, ja lisäksi on vielä muita lainasävelmiä. Mikä siis tekee jouhikosta jotenkin erityisesti suomalaisen? Mitä ”suomalaisuus” tarkoittaa suomalaisessa kansanmusiikissa?

Ilkka Heinonen näkee, että näiden näiden kysymysten pohtimisen kautta voisi myös löytyä vastauksia siihen, ketkä kansanmusiikkia kuuntelevat ja ketkä tulevat kansanmusiikkikonsertteihin. 

– Erityisesti konserttisaleissa esittävälle kansanmusiikille yleisön löytyminen ei ole itsestäänselvyys, ei perinteen kannattajien joukosta eikä esimerkiksi klassisen musiikin tai jazzin yleisöstä.

Hannu Sahan mielestä kansanmusiikin, varsinkin ammattikansanmusiikin, suurin ongelma on tietynlainen sisäänlämpiävyys; ollaan omissa pienissä piireissä, eikä sanomaa saada sillä tavalla eteenpäin. Hän on kuitenkin sitä mieltä, että ilmiö ei ole kansanmusiikin vika. 

– Sähköisen media ei edelleenkään halua hyväksyä ajatusta, että kansanmusiikki voisi olla viihdettä, hän kritisoi. Minusta kansanmusiikki on mitä mainiointa viihdettä, ja sitä pitäisi soittaa viihdemusiikkina muun viihdemusiikin joukossa.

Näin kansanmusiikki tavoittaisi suuremman yleisön. Saha toivookin, että kansanmusiikin oma joukko lähtisi rohkeasti levittäytymään vähän laajemmalle ja että sähköinen media ymmärtäisi tämän loistavan, kansainvälisestikin menestyvän, moniäänisen musiikin arvon. 

– Tarvitaan enemmän näkyvyyttä kansanmusiikille, joka voi olla perinnettä, taidetta, rokkia ja melkein mitä vain!

 

Teksti: Hilkka Rauhala

Kuva: Lauri Oino

 

VIRTUAALIKAUSTISEN PÄIVÄN VIERAS -SARJA:

 

Panu Valo haluaa Pauanteen eloon

Haastattelu julkaistu 14/7/2020 osana VirtuaaliKaustisen ohjelmaa

 

Taiteilija Panu Valo.
Kuva: Lauri Oino.

VirtuaaliKaustisen tiistai-illan konsertti vei festivaaliyleisön Pauanteen maisemiin. Ensimmäisessä osiossa viulisti Tuomas Rounakarin tulkinnat suomensukuisten kansojen shamanistisista lauluista yhdistyivät Pauanteen myyttejä syleilevään rakennushistoriaan. Sen jälkeen pääsimme kurkistamaan vuoden 2021 festivaaleilla toteutettavan Pauanne elää! -teatteriesityksen harjoituksiin. Tämän hankkeen takana on Panu Valo.

Valo on koulutukseltaan teatteritaiteen maisteri, näyttelijä, ja nyt käsikirjoittajana ja ohjaajana teoksessa Pauanne elää! Hän esiintyy myös laulajana. Panu Valo kasvoi Kaustisella, festivaalien kupeessa, kävi musiikkilukion ja on ollut paikkakunnalla monessa kulttuuritoiminnassa mukana lapsesta asti. Kaustinen on ollut hänelle rikas kasvualusta tiellä taiteilijaksi.

– Pienestä asti olen ollut laulajana Valon perheyhtyeessä, hän kertoo. Ja tietysti niinkuin kaikki muutkin, minutkin pakotettiin lapsena soittamaan viulua.

Valon kohdalla viulunsoitto jäi lapsuusvuosiin, sillä soitin tahtoi aina harjoitusten jälkeen lentää seinään – kokeiltu kuitenkin on sitäkin. Yläasteella Panu Valo meni mukaan kansantanssitoimintaan. Jokavuotiset festivaalit toivat uusia kokemuksia ja tietysti myös omia esiintymisiä. Kansanmusiikkijuhlien merkityksellisimmäksi anniksi itselleen Valo kokee vieraiden kulttuurien kohtaamisen. 

– On voinut nähdä vaikka tiibetiläisiä munkkeja rummuttamassa tai kiinalaisia tanssijoita jostain oopperasta, eikä tämä kulttuurien ilotulitus ole laantunut aikuisiälläkään. 

Panu Valo on itse ollut mukana festivaaleilla ”kaikenlaisissa performansseissa” tanssijana ja laulajana sekä esimerkiksi kaustislaisissa kavalkadeissa. 

– Lapsena odotimme Multrut-kansantanssiryhmän kanssa omaa esiintymisvuoroamme Kalliopaviljongin kellarissa, hän muistelee huvittuneena. Sittemmin jokakesäisen kavalkadin  esitykset ovat olleet Areenalla ja Kansantaiteenkeskuksessa.

Kansanmusiikkijuhlien ohella toinen keskeinen asia Kaustisella Panu Valon tiessä taiteilijaksi on ollut Kaustisen musiikkilukio, jossa hän sai esiintyä eri yhteyksissä.

– Se oli kyllä kullanarvoinen paikka, hän kiittelee.

Lukion jälkeen Valo opiskeli saksofonin soittoa Keski-Pohjanmaan konservatoriossa Kokkolassa ja suoritti sitten asepalveluksensa varuskuntasoittokunnassa, minkä jälkeen ei koskenut soittimeen kuuteen vuoteen! Tampereelle muutettuaan hän teki hanttihommia, mutta haki samalla sinnikkäästi näyttelijäopintoihin Tampereelle ja Helsinkiin.

– Ajelin jätskiautoa, tein tehdastöitä ja olin puhelinmyyjänä, Valo kertoo. Niin, ja rakennustöitä tein tietysti, kuten tein muuten festareillakin useana kesänä.

Nätyn ovi aukesi Valon ollessa 25-vuotias. Sen jälkeen hän on työskennellyt freelancerina eri puolilla Suomea, viimeksi Kokkolassa, Rovaniemellä ja Tampereella.  

– Ensi syksynä olen mukana Tampereen Työväen Teatterissa Maiju Lassilan Ikiliikkujassa, jonka Sirkku Peltola ohjaa.

Pauanne sijaitsee Puhkion kalliolla pari kilometriä Kaustisen keskustasta. 1980-luvun puolessavälissä siellä alkoi hanke, jossa tarkoituksena oli koota kansanparantajat, muusikot, käsityöläiset ja taiteilijat saman katon alle. Kunnianhimoisen  projektin kultakautta kesti noin kahdeksan vuotta, minkä jälkeen koitti konkurssi.

– Isäni Tapani Hietalahti oli mukana rakentajana vastaten pitkälle Pauanteen rakennusten muotokielestä. 

Panu Valo arvioi, että hanke oli edellä aikaansa eikä siksikään päässyt kukoistamaan. Talous oli alusta lähtien haaste. Huolimatta yhteisön hajoamisesta Pauanne on Valon mielestä edelleen Kaustisen hienoin nähtävyys.

– Vaikka Pauanne on tällä hetkellä yksityisessä omistuksessa, siellä voi edelleen vierailla ja käydä tutustumassa.

Pauanne elää! -teatteriesitys nähdään kokonaisuudessaan kesällä 2021. Taustalla on Panu Valon huoli siitä, että edes monet kaustislaiset eivät tunne Pauanteen historiaa ja tarinaa. Monet myös harmittelevat hänelle Pauanteen rappiotilaa. 

– On tullut sellainen tarve, että Pauanne pitäisi jotenkin pelastaa.

Valon mielestä monilla on Pauanteeseen liittyviä traumoja ja kipua, ja hän pyrkii omassa projektissaan jonkinlaiseen parantavaan vaikutukseen. Tavoitteena on luoda moniääninen esitys, joka luotaa niin Pauanteen historiaa kuin visioi sen tulevaisuutta.

– Kaikkea ei tarvitse toistaa, mutta on toisaalta hyvä tietää, mikä se tausta on.

Pauanne elää! -työryhmä koostuu teatterin ammattilaisista, joista osa on tuttuja Valolle jo Kaustiselta tai muista yhteyksistä. 

– Kaustiselta mukana ovat näyttelijöinä Vera Veiskola ja Mikko Penttilä, ja koreografioista vastaa Johanna Keiski.

Tärkeänä aisaparina Valolla on lavastaja ja arkkitehtiopiskelija Jussi Kalliokoski, joka tunsi hyvin Tapani Hietalahden ja teki hänen kanssaan yhteistyötä muun muassa rakennettaessa savusaunaa Laatokalle.

Pauanne elää! esitetään Kaustisen kansanmusiikkijuhlien yhteydessä kesällä 2021. VirtuaaliKaustisen tallenteella nähdään kooste harjoituksissa syntyneistä tuntumista paikan henkeen.

– Kokosimme tiivistelmän siitä, mitä kaikkea ensi kesän kiertokävelyesityksessä saattaa olla mukana.

Matkan varrella on esimerkiksi Teivas-majatalo, jota ei koskaan rakennettu.

– Sen tiilikasasta jokainen kaustislainen on käynyt hakemassa tiilet omaan pihagrilliinsä, Valo piruilee.

Lisäksi matkan varrella saattaa tavata kalliolla heiluvan myyttisen olennon ja istahtaa Puhtaan järjen kritiikin baariin. 

Myös Panu Valolta penätään vastausta kysymykseen, mitä hän jää oikeista festareista kaipaamaan poikkeusvuotena.

– No tietysti se mahoton, joka paikassa soiva musiikki ja äänimaisema!

Rakkaimpia muistoja ovat rinteessä istuminen ja festivaalien päättyessä kaveriporukan kanssa sunnuntaiaamun koittaessa laulettu Kreeta Haapasalon Minun leipäni pieniin on pantu.

Se on perinne, jonka….niin, no ehkä sen voi toteuttaa tänäkin vuonna.

 

Teksti: Hilkka Rauhala

Kuva: Lauri Oino

 

VIRTUAALIKAUSTISEN PÄIVÄN VIERAS -SARJA:

 

Yhteisöllinen ja maksuton virtuaalifestivaali erottuu muista

Haastattelu julkaistu 13/7/2020 osana VirtuaaliKaustisen ohjelmaa

 

Pro Kaustinen ry.:n puheenjohtaja Ira Korkala
Kuva: Lauri Oino

VirtuaaliKaustisen päivittäisiin ohjelmanumeroihin kuului Päivän vieras, jota haastateltiin festivaaleihin liittyvistä ajankohtaisista aiheista, eri näkökulmia tarjoten. Ensimmäisenä vieraana haastateltavan paikalla istui Kaustinen Folk Music Festivalin järjestävän organisaation, Pro Kaustinen ry.:n puheenjohtaja Ira Korkala. Kysymykset esitti toiminnanjohtaja Valtteri Valo.

Korkala kertoo, että ajatus VirtuaaliKaustisen järjestämisestä syntyi hyvin pian, mutta se vaati hieman kypsyttelyä.

– Alkuvuodesta, kun koronaepidemiatilanteen pahetessa alkoi tulla selväksi, että Suomessa eikä muuallakaan maailmassa todennäköisesti voida järjestää yleisötapahtumia tulevana kesänä, organisaatiossamme käynnistettiin varsin nopeasti toimet tapahtuman järjestämiseksi toisella tavalla.

Ensimmäinen strategia oli laatia suunnitelmia ja laskelmia erilaisista vaihtoehdoista järjestää tapahtuma kaikin tavoin suppeampana, niin ajallisesti kuin ohjelman laajuuden suhteen. Kevään edetessä kävi kuitenkin selväksi, että perinteisen muotoisen tapahtuman järjestäminen oli mahdotonta, joten päädyttiin jalostamaan alusta asti vaihtoehdoissa mukana ollutta tapahtumaa verkossa. 

– Joka tapauksessa oli päivän selvää, että jollakin tavalla tapahtuma järjestetään, Korkala kertoo. Sellainen vaihtoehto, että kansanmusiikkijuhlia ei kesällä olisi, oli ajatuksenakin aivan mahdoton.

Suomalaiset festivaalit ja tapahtumat ovat joutuneet kevään ja kesän mittaan sopeutumaan tilanteeseen ja sopeuttamaan toimintaansa eri tavoin. Monet musiikkifestivaalit ovat esimerkiksi striimanneet konsertteja. Miten Kaustisen kansanmusiikkijuhlat erottuu tästä runsaasta virtuaalitarjonnasta?

Ira Korkala nostaa esille kaksi seikkaa: yhteisöllisyys ja maksuttomuus.

– Vaikka emme tänä kesänä pysty tarjoamaan pelimanneille ja yleisölle perinteistä Kaustisen kokemusta, juhlamme rakentuu samoista elementeistä ja samalla tavoin kuin aina aiemminkin, hän kuvailee. Tapa toteuttaa juhla verkossa on osallistava ja yhteisöllinen. 

Korkala pitää merkittävänä asiana sitä, että festivaali ei pelkästään itse tuota ja striimaa konsertteja, vaan pelimannit tekevät juhlan tänäkin vuonna. VirtuaaliKaustinen on myös kaikille maksuton tapahtuma. 

– Haluamme, että kaikki pääsevät osallisiksi tapahtumasta ja saavat nauttia kansanmusiikista ja -tanssista, tästä yhteisestä elävästä perinteestämme. Ja toivomme tietysti, että tämä tuottaa meille kaikille iloa ja hyvää mieltä!

Virtuaalitapahtuman tavoitteena on tarjota kaikille mahdollisuus osallistua tapahtumaan poikkeuksellisesta ajasta huolimatta myös tänä kesänä sekä se, että juhla perinteenä jatkuu.

– Toivomme, että juhla tässä muodossa kiinnostaa mahdollisimman monia ja auttaa jaksamaan odottaessa seuraavan kesän juhlia, jolloin me kaikki jälleen tapaamme Kaustisella, Ira Korkala sanoo.

Pro Kaustinen  toivoo, että VirtuaaliKaustinen tavoittaa yleisön ja herättää mielenkiintoa. Ehkä uudesta tavasta toteuttaa juhlaa jää myös hyviä käytänteitä tulevia juhlia ajatellen. 

– Vuoden 2021 juhlan valmistelut ovat tietysti käynnissä, ja tämän kesän virtuaalinen festivaali antaa meille uskoa odottaa hyvillä mielin seuraavaakin kesää.

Ira Korkala lausuu kiitokset tapahtuman tekemiseen osallistuneille ja yleisölle.

Haluan jo tässä vaiheessa Pro Kaustisen puolesta kiittää kaikkia juhlan tekemiseen osallistuneita – pelimanneja, talkoolaisia ja yhteistyökumppaneita – sekä tietysti toivottaa kaikille oikein hyvää ja antoisaa festivaaliviikkoa! 

Lopuksi Valo kysyy Korkalalta, mitä tämä jää tänä kesänä kaipaamaan normaalifestareilta.

– Eniten jään kaipaamaan ystävien tapaamista ja yhdessä soittamista, ja tietenkin sitä Kaustisen tunnelmaa.

 

Teksti: Hilkka Rauhala

Kuva: Lauri Oino

 

Kosmista kansanmusiikkia ilmassa

11/7/2020

Kuva: Minna Lankinen

Soitin juuri Hotelli Kaustiseen varmistaakseni, onko asuntovaunupaikka peruttu automaattisesti festareiden peruuntumisen myötä. Vaunu nimittäin tuossa pihalla hämäävästi kutsuu meitä manööveriin, joka suoritetaan viikonloppuna ennen ”juhulia”. Naapurikunnasta kun lähdetään festivaaleille, niin sieltä on turha ajaa aamuyön viimeisinä tunteina kotiin vain palatakseen parin tunnin kuluttua.

Nyt todella saan muistuttaa itselleni, että festivaalit ovat eri osoitteessa ihan tässä nenäni edessäni ruudulla. Vaikka turvallisen tutut rutiinit festivaalitunnelman tiivistymisestä puuttuvatkin tänä vuonna, niin aion virittää itseni festivaalien uudelle taajuudelle tulevalla viikolla. 

Ensinnäkin arkistojen aarteet! Koskapa tulisi muuten kuunneltua aikaisempien vuosien ohjelmanumeroita. Toiseksi pelimanniporukkojen videot! Aijai, mitähän musiikkia on haluttu jakaa yleisöä ilahduttamaan? Kolmanneksi illan striimatut keikat! JPP:kin oikein toivekappaleita soittaa…

Seuraava asia on sitten pelkkää plussaa naapuripaikkakunnan pelimannille: olen houkutellut pelimanniystäviäni Kaustiselta kotipaikkakunnalleni Toholammille torisoittoon. Että kiepsautetaan nyt tämäkin vähän uuteen uskoon ja fiilistellään vähän festariviikon kaikuja toisella torilla.

Vaikka puhuin uudesta taajuudesta, niin en korostanut sanaa ”virtuaalinen”. Edellisessä blogikirjoituksessa oli hyvin avattu tuon sanan merkitystä ja sitä, miten se määrittelee tämän vuoden festivaaleja. Tämä tekninen termihän oli luonnollinen jatkumo kesän juhlille!

Minulla kolahti se virtuaalinen viba suoraan sydämeen ensimmäisen pettymyksen kirpaisun jälkeen. Ihanaa, festarit kuitenkin tulossa! Sydämellä on jatkettu juhlien viemistä verkkoon, sydämellä ovat kaikki pelimannit olleet mukana lähettämässä videoita, ja mikä sydämellinen joukko meitä kokoontuukaan ruutujen ääreen konsertteja seuraamaan. Meillähän on tämä festivaali tatuoitu suoraan sieluun.

Voin jo hyvin kuvitella virtuaaliyleisön hiljaisen kuiskauksen: minä olen tuolla. Sanoisin saman sutkauksen saksaksi Kennedyn Berliinin-tyyliin mutta en osaa taivuttaa sitä oikein. Minä olen festivaaleilla tänäkin vuonna yhdessä teidän kaikkien kanssa.

Konsta Jylhä -kilpailun vuonna 2019 voittanut Polenta Pelimannitalossa. Kuva: Minna Lankinen

Ilmassa on jo kosmista kansanmusiikin väreilyä VirtuaaliKaustiseen virittäytyessä. Sen tunteen te kaikki ”juhulien ”kävijät tiedätte. Siitä ovat pitäneet huolen esimerkiksi My Kaustinen -ryhmän julkaisut sekä lukuisat pelimannien ja yhtyeiden striimaukset ja videot läpi koko kevään internetin eri osoitteissa ja tapahtumissa.

Minusta on ollut hyvä huomautus maailmankaikkeudelta meille kaikille, että osaisimme nyt arvostaa jo kerättyjä muistoja ja hetkiä. Nautitaan ja eletään uudenlaiset kokemukset sitäkin suuremmalla rakkaudella ja jaetaan Villen pipon alainen areena taas ensi vuonna konkreettisesti paikan päällä. 

 

Minna Lankinen, pelimanni Toholammilta, musiikkikulttuurin sekakäyttäjä, tuottaja ja suurkuluttaja

Kuvat kirjoittajan kotialbumista

 

Todellisia festivaaleja!

27/6/2020

Kuva: Hilkka Rauhala

Muistan, kun sain ensimmäisiä kertoja sähköpostiini viestin, jossa kerrottiin minun vastaanottaneen virtuaalisen postikortin. Hieman hämmentyneenä avasin linkin, jonka takaa löytyi värikäs (liian värikäs?) joulukortti toivotuksineen ja allekirjoituksineen. Uutuudenviehätyksen huumassa klikkailin kortin auki useampaan kertaan ja ihmettelin sitä. Sitten asia unohtui,  virtuaalisia kortteja tuli lisää ja lähettelin niitä tietysti itsekin. Kortti katosi. Tai oliko sitä ensinkään? Sehän ei ollut mikään fyysinen objekti vaan näytti olevan olemassa vain tietokoneella tai verkossa. Oliko koko virtuaalisuus kenties  pelkkää lumetta, siis tavallaan valetta?

 

Sana virtuaalinen on tietenkin alunperin lähtöisin latinasta (myöhäislatinan adjektiivi virtualis ’voimia omaava’) ja kulkenut eri kielten kautta kokien merkitysten ja muotojen evoluutiota matkan varrella (esim. ranskan virtuel, englannin virtual ja ruotsin virtuell). Kotimaisten kielten keskus KOTUS antaa nykyään sanalle kolme merkitystä: 

 

  1. oletettu, periaatteessa mahdollinen.

 

  1. tietokonesimulaation tuottamien aistimusten avulla todentuntuiseksi luotu; tietokonesimulointiin perustuva.

 

  1. tietoverkossa ylläpidettävistä palveluista tms.: sähköinen, verkko-.

 

Tutuimpia suomen kielessä tänään lienevät kaksi jälkimmäistä. Meille tarjotaan niin tuotteita, palveluja, viihdettä, koulutusta kuin työntekoa virtuaalisesti. Voimme nähdä ja kuulla tietokonesimulaation avulla luodun muinaisen Pompeijin elämää ja kulkea kyberavaruudessa VR-lasit päässä. ”Viimeistele lainahakemus allekirjoittamalla se virtuaalisesti, tutustu asuntoon virtuaalisella esittelykierroksella, koe virtuaalinen museokierros, opiskele tehokkaasti virtuaalikurssilla, näin vedät onnistuneen virtuaalikokouksen – kaikki tämä kotisohvalta!”

 

Englannissa, josta useat todellisuutemme käsitteet nykyään tuntuvat kieleemme tunkeutuvan, adjektiivin virtual merkityksistä itselleni tulee ensin mieleen ’tosiasiallinen, varsinainen’ ja ei niinkään  sanakirjan tarjoama ’näennäis-’. Tai ehkä pikemminkin ajattelen adverbin virtually käyttöä, esimerkiksi virtually impossible (’käytännöllisesti katsoen mahdotonta’). 

 

Mielenkiintoisen näkökulman asiaan tuo se, että itse asiassa taustalla kummittelee myös toinen latinan kielen sana: adjektiivi virtualis pohjaa substantiiviin virtus, jonka merkityksiä ovat ’hyve, rohkeus, urhollisuus, miehuus’ (englannin virtue, ranskan vertu). Samaisesta sanasta tulee virtuosus ’hyveellinen, hyvä’ ja sittemmin suomeen taituria merkitsevä virtuoosi.

 

Koronapandemia aiheutti maailmanlaajuisen digiloikan paitsi työelämässä ja kouluissa, myös eri taiteenaloilla. Samalla, kun konsertteja ja tapahtumia peruttiin erilaisten taudin leviämistä estävien rajoitusten ja toimenpiteiden takia, sosiaalinen media alkoi nopeaan tahtiin täyttyä virtuaalisista kuoro-, bändi-, orkesteri- teatteri-, tanssi- ja sirkusesityksistä. 

 

Kun Kaustisella keväällä tehtiin päätös olla pitämättä kesän 2020 festivaaleja, tuntui, että organisaatio veti henkeä, pidätti sitä vain hetken, ja heti seuraavaksi lausuttiin jo ääneen ajatus, että ”jotain kuitenkin järjestetään, virtuaalisesti”. Samaan ovat päätyneet jotkin muutkin kesätapahtumat tarjoten yleisölleen esimerkiksi jonkin koostekonsertin verkossa. 

 

Kaustisen vahvuus on tunnelma, joka syntyy varsinkin yhteisöllisyydestä ja osallisuudesta. Ohjelman keskiössä ovat pelimannit, ja jokainen voi olla mukana soittamassa, tanssimassa ja laulamassa. Miten siis säilyttää tuo Kaustisen kansanmusiikkijuhlien erityispiirre virtuaalitapahtumassa? 

 

Kaustinen Folk Music Festival ei tyydy tuottamaan pelkästään ohjelmaa, jossa artistit esiintyvät ja yleisö katselee ja kuuntelee (toki konserttejakin on mukana). Kuten aina, pelimannit ovat mukana ja esittävät osuutensa tällä kertaa videotallenteina. Osallisuus syntyy myös työpajoissa, joissa pääsee opettelemaan uusia kappaleita ja tyylejä, yhdessä. Ja onhan perheen pienimmätkin huomioitu Lasten Kaustinen -osuudessa. Yhteyttä pidetään ja kokemuksia jaetaan sitten Facebookin My Kaustinen -ryhmässä.

 

VirtuaaliKaustinen ei ole lumetta tai valetta. Olkoon se kaikkea tätä: voimia omaava, hyveellinen, taiturimainen – ja todellinen – kansanmusiikin juhla!

 

Hilkka Rauhala

Markkinointi- ja viestintätoimikunta

 

Lähteet:

 

 

Unescosta lisäkierroksia – Kaustinen on kaikkien festivaali myös jatkossa

13/6/2020

Kuva: Risto Savolainen

Suomi jätti tänä keväänä Unescolle esityksen kaustislaisen viulunsoiton lisäämiseksi ihmiskunnan aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon – maailmanlaajuisen huomion kohteeksi. Valmistelussa oli vahvasti mukana koko kaustislainen soittaja-, tanssija-, laulaja- ja muu joukko. Lähes kaksivuotisesta prosessista ja kaikenlaisesta asiaan liittyvästä kerrotaan hakemusblogissa. Myös hakemusvideo kannattaa katsoa.

Lyödäänkö siis joulun 2021 alla kaustislaisten pelimannien persuksiin komea Unesco-leima, joka nostaa heidät korokkeelle ihailtaviksi? Tuleeko Kaustisen kansanmusiikkijuhlista kaustislaisen kansanmusiikin juhla, jossa muu on jotenkin vähempiarvoista lisuketta?

Kaustislaiset ovat varmaankin olleet juhlilla jonkinlaisessa erityisasemassa aina, kiitos kotikenttäedun, soittajien määrän, spektaakkelimaisten yhteisnumeroiden, paikkakunnan myyttiseksi kohonneen maineen sekä Konsta Jylhän tapaisten kärkihahmojen. Tapahtuma perustettiin aikanaan kaustislaisen perinteen ympärille ja sen varaan, ja moni kokee sen edelleen festivaalin sydämeksi.

Se, mitä seuraavina vuosina tapahtui, taisi kuitenkin olla yllätys vähän kaikille. Kaustiselle vaelsi soittajaa suunnasta jos toisestakin, sadoittain, tuhansittain, ja on vaeltanut siitä lähtien. Perustamisvaiheessa ajateltiin kyllä suuria, mutta nähtiinköhän, että festivaalista tulisi kansanmusiikkiväen Mekka, jokaiselle yhtä lailla kuuluva pyhiinvaelluskohde?

Juhlilla käy iso joukko vakiintuneita soittaja- ja kuulijaporukoita, joilla on omat reittinsä, rutiininsa ja rituaalinsa. He eivät pyöri kaustislaisten napojen ympärillä vaan ovat kotiutuneet, tehneet festivaalista omannäköisensä, kotikenttänsä siinä kuin paikallisetkin. Kaustislaisilla ei ole monopolia Kaustiseen, kaikkien onneksi.

Ehkä kaustislaiset nauttivat (keskipohjalaiseen tyyliin pääosin salaa) pienestä erityisasemastaan, mutta he taatusti nauttivat myös siitä, miten kaikki muutkin ovat ottaneet festivaalin omakseen. Festivaalin peruunnuttua tältä vuodelta kaustislaiset, muutkin kuin kassakoneenkäyttäjät, ikävöivät vieraitaan vähintään yhtä paljon kuin vieraat Kaustista.

Unesco-leima houkuttelee toivottavasti tulevaisuudessa paljon uusia ihmisiä kiinnostumaan kaustislaisesta perinteestä ja sitä kautta myös festivaalista. Ehkä he tulevat katsomaan ”kuuluisaa” asiaa, joka on laitettu oikein Unescon luetteloon. Mitä tapahtuu, kun he tulevat? 

He toki näkevät kaustislaista musisointia mutta he näkevät myös kaiken muun. Kukaan ei festivaalille tullessaan välty siltä valtavalta luovuuden, musisoinnin ilon ja vuorovaikutuksen kollektiiviselta pyörteeltä, joka tekee juhlista juhlat. Se nostaa kaustislaistenkin soiton vielä enemmän siivilleen kuin jos se soisi yksinään, eikä se katso, mistä kukin soittaja on kotoisin. Ei ole mitään syytä epäillä, ettei näin olisi tulevaisuudessakin.

 

Lauri Oino

tuottaja, Kansanmusiikki-instituutti

 

Kulttuuriala vuotaa vertaa – ja sen kanssa moni muu 

30/5/2020

Koronakriisi veti kulttuurikentältä maton alta, aika lailla yhdessä yössä. Kalenterit tyhjeni ja tulevaisuus on epävarmaa. 

Moni suree, ettei pääse kuoroharjoituksiin tai pelimanniporukan kanssa soittamaan. Moni suree, ettei pääse nautiskelemaan kulttuurista yhdessä muiden kanssa. Yhtäkkiä musiikki ja tanssi tuntuvat tärkeämmiltä kuin koskaan. Olisinpa maaliskuussa tajunnut nauttia, jos olisin tiennyt etten pääse puoleen vuoteen laulamaan muiden kanssa!

Moni on sokkitilassa, kun kaikki tulot on viety. Monen kulttuurialan ammattilaisen tulot ovat ennenkin muodostuneet pienistä sirpaleista, jotka eivät tässä tilanteessa tee byrokratiaa helpoksi – akuuttia apua ei välttämättä ole saatavilla. 

Kesäfestivaalien peruminen oli tietysti tässä tilanteessa odotettu ratkaisu. Silti se pysäytti surun äärelle. Matkustin mielessäni tyhjentyneen Suomen ympäri. Ei ihmismassoja vaeltamassa kohti Olavinlinnaa, Kuhmon keskusta ilman ihmisiä, Kaustisen Festivaalipuisto tyhjänä – ei Villen pipoa, ei tuttuja rakenteita. Ei ihmisiä. Hiljaisuus. 

Kiertäessäni mielessäni Kaustisen keskustan ajattelen kaikkia, jotka kärsivät tilanteesta. Kulttuuriala on räjäytetty koronakriisin takia ilmaan, se elättää suuren joukon ihmisiä suoraan ja sen vaikutukset kohdistuvat todella moneen.

Ääni- ja valoteknikot, lavamanagerit, hiljaista on – kaikki maailman striimaukset eivät auta tätä sektoria selviytymään. Ruoka- ja käsityömyyjät, jotka kiertävät koko kesän eri festivaaleilla. Yleensä jo vuosi etukäteen varatut majoituspaikat tyhjinä. 

Festivaali on kuin magneetti, joka vetää ihmisiä luokseen. Festivaalin avulla moni pienikin paikkakunta saa itselleen sesongin, jonka aikana tulot moninkertaistuvat verrattuna normaalitilaan. Lähteekö kukaan tänä kesänä edes ajamaan toiselle puolelle Suomea, pärjäävätkö suosikkitaukopaikat maanteiden varsilla? 

Kulttuuri on arvokasta, todella monessa mielessä. Monelle se tuo elannon, suoraan tai epäsuoraan, ja lähes kaikkia se auttaa eteenpäin, lohduttaa, koskettaa. Ensimmäisinä koronaviikkoina katsoin päivittäin netistä oopperaa; se ravisti tunnetilaa ja herkisti usein itkemään. Käsi sydämelle, jaksaisitko edes yhden päivän eristyksissä kotona ilman musiikkia, tanssia, elokuvaa, hyvää kirjaa? 

Tänä kesänä kalenteri ammottaa tyhjänä ilman mitään suunnitelmia. Odotan sitä hetkeä, kun saa tavata ihmisiä kasvotusten, kun Villen pipo on taas pystyssä ja musiikkia kuuluu joka puolella, kun saa nauttia yhdessä, musisoida ja tanssia, koskea taas muihin ihmisiin. 

 

Tove Djupsjöbacka

freelance-toimittaja ja kulttuurialan sekatyöläinen, uskollinen Kaustisen kansanmusiikkijuhlien kävijä ja entinen tiedotuspäällikkö

Kuvat: Tove Djupsjöbackan kotialbumi.

 

Kaukana kavala maailma – toivottavasti taas ensi kesänä!

16/5/2020

Ilmoitus Kaustisen festivaalien peruuntumisesta iski kasvoille kuin metrinen halko. Iski, vaikka siihen oli vähän jo henkisesti valmistautunut, mutta ihmismielessä kytee aina toivo – tuo elämää kannatteleva vahva voima. 

Kummallinen koronakevät murskasi tämän toivon. 

Olemme reippaan kahden viikon ajan saaneet tehdä luopumis- ja surutyötä kesän onnellisimpien päivien suhteen. Henkilökohtaisesti olen surrut muun muassa pystyttämättä jäävää jättitelttaa, jonka suojissa useampi festivaali- ja yhtyetoveri on viime kesät huilannut ja jonka katoksen alla olemme yhdessä tuttujen ja tuntemattomien festivaalivieraiden kanssa ammentaneet elämän kuplivaa iloa syksyn ja talven varalle. 

Emme pääse kokemaan juhlien upeaa ja monipuolista ohjelmistoa. Soittamatta jäävät niin suunnitellut soitot kuin iltanuotion parhaimmat jamit juuri ennen kuin aurinko kutittelee ohimoilla. Festivaaliviikon aikana ovat kenkien tilalle aina ilmaantuneet uskomattomat taikatossut, joiden avulla ovat onnistuneet puskapolskat ja yökatrilli kevyesti kuin kesäöinen tuulenhenkäys. 

Vuonna 2020 minä en tanssi. 

Mikä tässä kaikessa sitten on niin ihmeellistä, että vuosi toisensa jälkeen sitä merkkaa seuraavan vuoden Kaustisen jo kalenteriinsa, eikä asiassa ole neuvotteluvaraa? Miksi tämä on ainut kesätapahtuma, jonka peruuntumista aidosti suren?

Kultainen sääntö kehottaa meitä kohtelemaan muita samoin kuin haluaisimme itseämme kohdeltavan. Tarkastelee maailmaa sitten nykyhetkessä tai menneessä, ymmärtää ilman suuria älyllisiä ponnistuksia, ettei tuo jalo ja ylevä aate ole kovinkaan hyvin toteutunut.

Paitsi Kaustisen festivaaleilla.

Juhlien luonteeseen ei kuulu kävijän määrittäminen hänen taustansa mukaan. Festivaaleilla eivät merkitse oppiarvo, lompakon sisältö, ulkonäkö tai aatteelliset näkemykset. 

Viikon tärkein anti on musiikin ja tanssin ilosanoman kylväminen. Tähän sisältyy tasa-arvo, rauha, rakkaus ja hyvä tahto. 

Tutkitusti saamme iloa enemmän asioista, joiden eteen olemme joutuneet näkemään vaivaa. 

Kansanmusiikkijuhlat kannustaa hankkimaan uusia tai kehittämään jo olemassa olevia taitoja, esimerkiksi useiden viikon aikana järjestettävien työpajojen avulla. Festivaalien ajan on mahdollista imeä itseensä valtava määrä perinteitä ja taitoja, joita ei arkipäivässä helposti kohtaa. Juhlilla eri sukupolvien laaja kirjo rikastuttaa toinen toistaan. 

Onnistuakseen festivaalin on oltava laajasti yleisön tavoitettavissa. Kaustisen festivaalit ovat sitä. 

Ohjelman monipuolisuus on yksi osa tapahtuman vetovoimaisuutta. Perinteisen kansanmusiikin rakastajat viihtyvät kuten myös modernimpaa ja kokeellisempaa otetta arvostavat festivaalivieraat. Perheen pienimmille on oma laaja ohjelmistonsa, ja ympäristö on suotuisa lasten turvalliseen temmellykseen.

Kaustinen Folk Music Festival on ihmisen elämässä heinäkuinen viikko, jonka aikana halataan vanhoja festivaalituttuja ja tavataan uusia. Sydämeni laulun sanoin silloin ”kaukana on kavala maailma”.

Haluankin lähettää virtuaalihalaukset jokaiselle festivaalien kävijälle – tutuille ja niille, joiden kanssa tiemme eivät ole vielä kohdanneet. 

Sinulle, joka olit ajatellut kokea tänä kesänä ensimmäiset festivaalisi, toivon kestävyyttä odottaa. Kesä 2021 tulee varmasti ja sen myötä kesän onnellisimmat päivät.

Tiina-Kaisa Aro-Heinilä

Festivaalien kävijä vuodesta 1998, huilisti, pelimanni & kulttuuritäti

Kuvat kirjoittajan kotialbumista.

 

Kaustisen henki on ja pysyy

30/4/2020

Yllättävät asiat saattavat saada elämää suuremmat mittasuhteet, varsinkin poikkeusolosuhteissa ja koska ne ovat rakkaita, tärkeitä ja kuuluvat olennaisena osana maailmankuvaasi ja ihan arkipäiväiseen elämääsi niin kokonaisvaltaisesti, vaikuttaen niin monella tasolla. Valmistuitpa tulevaan ja todennäköiseen miten pitkään ja miten hyvin tahansa, asian konkretisoituminen on oma hetkensä. Ja se tuntuu. 

Ai niin, puhun nyt festivaalista. Tarkemmin sanottuna omista, henkilökohtaisista ja päällimmäisistä tuntemuksistani liittyen tapahtuman peruuntumiseen tulevana kesänä.

Tapahtuman siirtymisellä vuodella eteenpäin on valtavat vaikutukset. Aluetaloudellisista vaikutuksista on vielä mahdotonta sanoa. Kaikki ymmärrämme, että vaikutus ei ole pieni eikä merkityksetön. 

Päällimmäisenä on kuitenkin mielessä tapahtuneen henkinen vaikutus. Tuleva kesä ilman juhlia koskettaa niin monia, niin monella tasolla. Tulevaa kesää ilman sen kohokohtaa on juuri nyt lähes mahdotonta käsittää. 

Mielessä ovat olleet juhlaamme tekevät ihmiset. Näitä juhlia tehdään ympäri vuoden ja useampaa vuotta rinnakkain eteenpäin. Juhlaa ei valmistella vain Kaustisella, henkilöstön ja organisaatiomme laajan, talkoilla työtä tekevän luottamushenkilöstön voimalla. Valtava voimavara on ympäri Suomen levittäytyvä Kaustisen ystävien verkosto, joka myös tekee monenlaista talkootyötä yhteisen juhlamme eteen, myös vuoden ympäri. 

Nyt saattaa tuntua, että jo tehty työ on ollut turhaa ja valuu hiekkana sormien lävitse. Valtava pettymys on erityisesti se, että kesän 2020 ohjelma jää suunnitellussa muodossa toteutumatta. Se olisi ollut upea ja kokemisen arvoinen. Mikään työ ei kuitenkaan ole turhaa, vaan vie meitä omalla tavallaan eteenpäin.

Kaustisen henki on ja pysyy. Ainutlaatuinen, elävä perintömme kantaa eteenpäin ja tuo lohtua tähän hyvin poikkeukselliseen aikaan. Näinä viikkoina olen usein ajatellut tämän jo vuosikymmeniä järjestetyn juhlan eteen työtä tehneitä ihmisiä. Vaikeita aikoja mahtuu juhlien järjestämisen historiaa useita, ja juhlien jatkumo on vaatinut uskomattomia ponnisteluja ja uhrauksiakin hyvin monelta. Se velvoittaa jatkamaan työtä, kohottamaan leuan rinnasta ja kohdistamaan katseen tulevaan.

Yhdessä jatkamme työtä pienen kylän suuren juhlan eteen, ja vaikka matka on nyt pidempi, kesän onnellisimmat päivä tulevat taas. ”Lahjasta laulun, soinnista soiton, aineen ja hengen voimien voiton.” Wiljami Niittykoski, 1981.

Kiitos kaikille lukemattomista viesteistä ja yhteydenotoista, kaikesta saamastamme tuesta ja kannustuksesta.

#kaustinen #kfmf2021

 

Ira Korkala

puheenjohtaja

Pro Kaustinen ry

 

Minun Kaustinen -Facebook-ryhmästä nostalgiaa ja hyvää mieltä

24/4/2020

Myös Katja Lampinen on laittanut facebookryhmään kuvamuistojaan. Tässä kuvassa Jämsänkosken pikkupelimannit reenaavat Kaustisen Matin talon pihalla v. 1981 johtajanaan Väinö Kärkkäinen. Katja on käynyt festareilla noista ajoista lähtien joka kesä. Viime vuosina hän soitti paljon mestaripelimanni Heikki Lahden kanssa.

Koronakevät on inspiroinut ihmisiä keksimään uusia yhteisöllisyyden muotoja parvekebileistä ja ikkunoista kurkkivista nalleista mitä moninaisimpiin virtuaalitempauksiin. Minun Kaustinen – My Kaustinen – Mitt Kaustinen -ryhmä Facebookissa on kerännyt lyhyessä ajassa yli 2500 jäsentä. Sivulle kertyy Kaustisen-kävijöiden tarinoita, kuvia ja videoita, mikä on tavattoman nostalgista ja viihdyttävää. Festivaaliväki vuosien varrelta löytää ryhmästä toisiaan ja kyselee ja kertoo kuulumisiaan. Muusikot muistelevat keikkojaan ja puskasoittojaan. Esimerkiksi kansanmusiikkiyhtye Hilavitkutin muisteli kuvan kanssa kahdeksaa päivää ja yötä Kaustisella vuonna 1996. ”Vieläkin hikoiluttaa”, kertoi kuvateksti.

Anneli kysyi, kuinka moni on löytänyt puolison festareilta ja kertoi omansa löytyneen tarkalleen 25.7.1998. Saman kohtalon kokeneita löytyi useita kymmeniä. Siippa on löytynyt Pelimannista, siltatansseista, festariraveista, Motelli Marjaanasta tai muuten vain festareilta. Marjatta kertoi että hänellä ei ole festariperäistä puolisoa, mutta festarimuistona on pian 50 vuotta täyttävä tytär.

Leija oli ihaillut teininä nykyistä heilaansa Areenan bäkkärillä. ”Joku kesä olin jo päättänyt, että meen kertomaan sille, että se on hyvännäköönen (koska kuka nyt siitä ei ilahtuisi!). Hyydyin kuitenkin matkalle, koska se näytti bäkkärillä lättyjä paistaessaan niin kärttyiseltä. Tiet kohtas sitten myöhemmin. Nykyään tiedän, että se on sen peruslepoilme.”

Festaribussin tuoman Marjan rakkaus Kaustista ja kaustislaisia kohtaan oli syntynyt sinä vuonna, kun ”tuli Kaustisen puvut ja Irma ohjasi rapsodiaa”. Kun hänen ystävänsä esiintyi kavalkadissa, Marja kävi harjoituksissa ja oppi ulkoa kaikkien repliikit. ”Olen nyt asunut 40 vuotta Kaustisella ja edelleen viihdyn. Niin ja puolisoita on löytynyt kaksikin”, Marja kertoo.

Isto taas löysi puolisonsa mutkan kautta: ”Oltiin kaverin kanssa ekaa kertaa Kaustisella. Joka ilta kavuttiin Kalliopaville tansseihin. Otti julmetusti aivoon, kun jotain foxin hiihtämistä kummempaa ei osattu. Päätettiin, että syksyllä mennään tanssikouluun ja ensi kesänä näytetään närhen pesät! Tanssikoulu vaihtui kansantanssiseuraan, jossa tuli himmailtua seitsemisen vuotta, ja löytyi sieltä puolisokin.”

Minun Kaustinen -ryhmän kautta levisi myös koronakevään ensimmäinen puskasoitto pääsiäislauantaina. Mestaripelimanni Mauno Järvelä johti soittoa kotonaan Järvelässä, nuotit löytyivät etukäteen netistä, ja samalla kellonlyömällä alkoivat pelimannit ympäri maata soittamaan. Olisipa hauska tietää, montako soittajaa puskasoittoon osallistui – kommenteista päätellen satoja. Myös kiitollisia kuuntelijoita oli valtava joukko.

Tänä vuonna festivaalihenkeä ja -tunnelmaa onkin pidettävä yllä virtuaalisesti. Facebookin Minun Kaustinen -ryhmä on ensiapua Kaustis-ikävään. Toivotaan parasta tulevaisuudelta ja odotetaan seuraavaa kesää.

Muista aihetunnisteet #mykaustinen#minunkaustinen ja #mittkaustinen.  

 

Merja Lahti

juontaja ja juontajakoordinaattori

avustava viestintähenkilö

letunpaistajan kiireapulainen

kansantanssija emerita

 

Kevään merkit ja hetkessä elämisen taito

18/4/2020

Normaalitilanteessa festivaalijärjestelyt olisivat jo pitkällä ja koko viikon ohjelma alkaisi olla pala palalta viimeistelty sekä oman pään sisälle että fyysiseen muotoon toteutettavaan ohjelmarunkoon. Palavereita erilaisten käytännön järjestelyiden osalta pidettäisiin viikoittain, ja hyvän laatuinen stressi ja innostuneisuus hivelisi kaikkia aisteja. Pian alkaisivat tosi toimet, ja aika lentäisi kuin siivillä, kunnes heinäkuu olisi ohi.

Tänä keväänä kaikki on toisin.

Tänä keväänä huomaa miettivänsä asioita, joita ei jostain syystä ole päätynyt miettimään arjen soljuessa normaalisti. Ajatusketjut lähtevät liikkeelle oman työn merkityksestä ja vievät kulttuurin merkityksiin, ensin sosiaalisella tasolla mutta lopulta yksilötasolla, näin sosiaalisen eristyksen aikana.

Nyt kun kulttuuritapahtumia on jouduttu perumaan, on oma ajatukseni jokaisen kulttuurityötä tekevän merkittävyydestä saanut lopullisen vahvistuksensa. Kulttuuri ei ole ihmisen elämässä tarvehierarkian kautta tarkasteltuna ensimmäisenä – kaikki kunnia ja arvostus niille, jotka tällä hetkellä laittavat työssään oman terveytensä päivittäin muitten puolesta alttiiksi.

Kuitenkin ilman konsertteja, teatteria, taidetyöpajoja, tanssitapahtumia ja lukuisia muita laadukasta vapaa-aikaa tarjoavia kulttuurielämyksiä olisi maailma tylsä, yksitoikkoinen ja vailla sisältöä.

Huomio menee väistämättä myös kulttuurin taloudelliseen vaikuttavuuteen, joka on silminnähden merkittävä. Tässä tilanteessa huomaa ilman sen tarkempia laskelmiakin, millainen osa kaikkia taloudessa tarkasti mitattavien asioiden vyyhtiä kulttuuri on. Sen aineettomia vaikutuksia on verrattain vähäisen tutkimuksen vuoksi vaikeaa kokonaisuudessaan todentaa, mutta tällaisen tilanteen tullessa eteen myös numeraaliset ja konkreettiset vaikutukset tulevat kertaheitolla kaikkien näkyville.

Mielenkiintoista on myös se, miten tilanne voi muuttua odottavaksi niin yhtäkkiä, että uudenlaista henkistä olotilaa on oikein haettava pysähtymällä todella miettimään, mistä sen löytää. On asetuttava uuden äärelle ihan uudenlaisin odotuksin, avattava silmät, opittava katsomaan entistä laajemmalle ja samalla muistettava hengittää. Tällaisiin tilanteisiin on vaikea, lähes mahdoton valmistautua, joten on parasta organisoitua uudelleen, hyväksyä tilanne ja koettaa asettua hetken vietäväksi. Kun huomaa oman ajattelunsa pohjautuvan oman arjen suorittamiseen hienoisessa etukenossa, kestää tovin tajuta, että kärsimättömyyden olotila helpottuu, jos asettuu mieluummin hetkeen.

Festivaalit ovat ihmisten elämässä yhdessä olemisen muoto, eräänlainen kokoontumisajo iloisen kanssakäymisen pariin. Yhteiset musiikkielämykset, soitto-, laulu- ja tanssihetket luovat syviä muistojälkiä ja kantavat pitkälle ihmisten elämissä. On siis hyvä muistaa, että tällaisen yhteisen koettelemuksen jälkeen sosiaalinen elämä monine muotoineen tulee jatkumaan ja tuo tullessaan varmasti paljon uusiakin olemisen ja kulttuurista nauttimisen tapoja.

Tänäkin keväänä lumet sulavat, illat alkavat olla valoisampia, luonto alkaa vihertää ja pääskyset saapuvat. On hyvä muistaa hengittää, avata rauhassa silmät ja katsoa päivä kerrallaan, mitä tuleva eteen tuo.

Anne-Mari Hakamäki

Kirjoittaja on kevään merkkejä seuraileva ohjelmajohtaja, oman elämänsä keittiöfilosofi ja Alexander-tekniikkaa harjoittava perheenäiti.

Share